Suomessa katoaa kymmenen muistisairasta päivittäin – suljemmeko me ohikulkijat silmämme?

Olen tällä viikolla seurannut kahta muistisairaan katoamistapausta, toista todella läheltä ja itsekin suurta surua kokien. Toinen tapaus päättyi todella huonosti. Tämä minun lähitapaukseni onneksi vähän paremmin, sairaalan tosin sekin.

Muistisairaiden määrä kasvaa hurjaa vauhtia ja haluankin herättää meidän jokaisen kansalaisen huomaamaan muistisairas ympärillämme. Se on kansalaisvelvollisuutemme.

Miten on mahdollista, että Helsingin keskustassa muistisairas rouva voi olla 16 tuntia yksin hortoilemassa? Kesken iltapäiväruuhkan, illaksi rauhoittuvan kaupungin, yöllisen Helsingin ja taas aamuisen ruuhkan. Kevättalvella, pimeässä ja kylmässä.

Ohi ja lähellä on täytynyt olla tuhansia ihmisiä. Miksi kukaan ei ole kysynyt itsensä loukanneelta, takuuvarmasti hämillään olevalta, siististi pukeutuneelta rouvalta ”Miten sinä voit? Onko kaikki kunnossa? Paleletko sinä? Missä asut? Kuinka voin auttaa?” Vasta bussikuski kiinnitti huomiota 16 tunnin jälkeen.

Miksi me toiset suljimme silmämme?

Olin toissa kesänä Singaporessa. Ihastelin siellä asiaan tarttumista. Siellä rakennettiin muistisairasystävällistä yhteiskuntaa. Tätä samaa kaipaan myös Suomeen. Kaikki eivät välttämättä tunne muistisairaita ihmisiä tai sen yleisyyttä ei tiedosteta. Yksikertaisesti ei osata tarttua toimeen.

Toivottavasti tähän tartutaan.

Singaporessa kaikki metrot olivat tarroitettu kampanjana. Niin ikkunat kuin lattiat. Olit missä päin tahansa metroa, silmäsi osui vääjäämättä näihin isoihin tarroihin. Tarrat antoivat vinkkiä, mitä tehdä, jos näet hämmentyneen näköisen kanssakulkijan, neuvoi kuinka lähestyt häntä.

Tai miten toimia jos henkilö kysyy metrossa, että miten tämä bussi pysäytetään. Auta silloin. Tai kauniisti kerrottiin, että kukaan ei valitse muistisairautta ja että suhtaudu kunnioittavasti heihin. Tai jos he kysyvät, että onko tämä juna menossa tiettyyn paikkaan ja onkin menossa ihan toiseen paikkaan, jäät auttamaan. Tai jos hän kertoo, että on unohtanut, mihin on menossa.

Kaikissa näissä tarroissa muistutettiin, että muistisairas tarvitsee meidän empatiaa ja auttamista. Ketään ei saa jättää yksin. Ja kehotettiin proaktiivisuuteen: mieluummin auta ja kysy, kun jäät empimään.

Peräänkuulutan suurta sydäntä ja tervettä maalaisjärkeä. On todennäköistä, että lähitulevaisuudessa meidän kaikkien perheissä on muistisairaita, toivottavasti heitäkin autetaan kanssakulkijoiden toimesta, mikäli ovat hetkellisesti hukassa.

Mirka