Armi-Seuralaisen Onnellinen vanhuus -terveiset Vuoden Mummun tapaamisesta

Talvella Seurana järjesti Vuoden Mummun -äänestyksen ja sen voitti suloistakin suloisempi Mirkku-rouva Helsingistä. Hän on iloinen, avoin, positiivinen ja helposti lähestyttävä muistisairas ihanuus, asunut noin vuoden verran hoivakodissa ja levittää hyvää mieltä ympärilleen. 

Mirkun Seuralaisena käy meidän Armi, aurinkoinen ja iloinen eläkeläinen hänkin. Armi kirjoitteli helmikuussa, ennen korona-aikaa, käynnistään Mirkun luona. Toivomme mukavaa lukuhetkeä Mirkun ja Armin yhteisen tapaamisen parissa. 

Käänsin auton häikäisysuojaa tarkastaakseni ja lisätäkseni vähän huulipunaa. Tein meille kaikille tutut muikistelut, ensin huulet pari kertaa yhteen, sitten pieni korjaus amorinkaaren kohdalle ja vielä hymy itselle peiliin, halusin että huulipuna on moitteeton, kun menen tapaamaan kaikesta kauniista ja kirkkaista väreistä pitävää Mirkkua. Kun astuin auton ovesta, nosti viereisestä autosta nuori mies peukkunsa ja hymyili, miten sitä aina kuvitteleekaan olevansa autossa kuin jonkun kuplan sisällä niin ettei kukaan ulkopuolelta näe sinne sisälle.

Ulko-ovella painoin nappia, ovi hurahti auki ja jäin odottamaan hissiä. Perillä Mirkku oli parhaillaan ruokailemassa. Kävelin hänen luokseen, laitoin käden olkapäälle ja kumarruin tervehtimään. ”Hei Mirkku, minä olen Armi ja tulin sinua tapaamaan. Odotan tuossa lähellä, kunnes olet syönyt.”

Muutaman minuutin kuluttua jälkiruokakin oli syöty ja menin uudelleen Mirkun luo.

”Minulle kävi äsken joku sanomassa, että minulle on tulossa vieras, kukahan se on?” kysyi Mirkku. ”Voi Mirkku-kulta, se olen minä ja minä kävin hetki sitten sanomassa sinulle, että tulen vieraaksesi” ajattelin, mutta ääneen sanoin ”Enpä osaa sanoa kuka tässä kävi sen kertomassa, mutta minä olen se vieras.”

Mirkku näytti ilahtuvan ja kävelimme rinta rinnan hänen huoneeseensa. ”Saan olla täällä ensi yön, en taida mennäkään kotiin vielä.” hän sanoi, kun menimme huoneeseen sisälle.

”Taitaakin olla ihan viisasta, ja mikäs täällä on ollessa, näin nätti huone ja onpa täällä kauniit kukat”, ihastelin silkkipionia. ”Se on Kirsi vissiin tuonut, tämä on poikani Jorin työhuone, mutta se ei nyt sitä tarvi, niin voin olla täällä.”

Juttelimme Jorista ja Jorin työstä ”vaikka en minä nyt oikein muista mitä se tekee, mutta on sillä kyllä työ.” Sitten leskeksi jääneeltä Mirkulta tuli kyynel: ”Mieheni on jättänyt minut, ei se käy eikä se ole soittanutkaan”. Hetken juttelimme Veijosta ja päädyimme siihen, että ehkä hänellä on vaan ollut niin kiire, tuskin hän noin kaunista naista jättänyt olisi.

Mirkun silmiin syttyi hymy ja häntä vähän hymyilyttikin ”No en minä tiedä olenko minä niin kaunis”. Vakuuttelin, että kyllä olet ja sitä paitsi olet tämän vuoden paras mummu, otin hänelle tuodun kunniakirjan lipaston päältä ja luin sen hänelle pariinkin kertaan – ja taas herahti kyynel, mutta se oli ilon kyynel. Kyseli, onko siitä kirjoitettu lehdissä, sanoin että kyllä siitä on ja lapset ja lapsenlapset ovat sen kunnian hänelle halunneet, heillä on niin ihana äiti ja mummu. ”Eihän niillä muuta äitiä ole” totesi Mirkku ja taas naurettiin!

Mirkulle oli sitten viime käynnin tuotu lipaston laatikkoon käsivoide, ja hieroin hänen käsiinsä voidetta ja tein pienen käsihieronnan ja kas kummaa, Mirkku huomasi, että meillä on samanväristä kynsilakkaa. ”Se on Kirsi varmaan lakannut” – no, se Kirsi olin kyllä minä, olin omalla lakallani edellisellä käynnillä lakannut Mirkun kynnet. Mutta ei ole väliä, miten muisti tuon asian kohdalla kulkee, ihastelin vain Kirsin hyvää makua! Tarkasteltiin sitten meidän molempien käsiä ja sanoin, kuinka kauniit kädet hänellä on, keskustelu siirtyi sormessa olevaan sormukseen ”tämä on vissiin Amerikasta tullut, se on oikeaa kultaa”.

Katse etsiytyi seinällä olevaan talon kuvaan: ”Se on kotitalo, mutta en nyt ole käynyt siellä pitkään aikaan.” Matkakin taitaa olla aika pitkä, totesimme sitten yhdessä.

Sitten keskustelu kulkeutui Mirkun lapsiin ja hän luetteli jälkeen kaikkien nimet ja kertoi kivoja tarinoita heidän lapsuudestaan. Niitä on mukava kuunnella. Kun tein lähtöä, kysyin josko Mirkku haluaisi lähteä saattelemaan minua hissille. Yhdessä sitten lähdimme huoneesta ja käytävällä olevasta käsidesipullosta laitoin sekä itselleni että myös Mirkulle, hoivakodissa oli vatsatautia liikkeellä. ”Kyllä tuli niin pehmeät kädet kun tällä voitelit” Mirkku kiitteli.

Hissille kävellessämme Mirkku suunnitteli, että lähtisi saattelemaan minua ulos, mutta ehdotin, että jos kuitenkin jäisi sisälle, kun siellä taitaa vieläkin sataa. Odottelimme hetken ennen kuin hoitaja ehti tulla avaamaan hissin oven ja siinä Mirkku katsoi iloisilla, hymyilevillä  silmillään ja sanoi ”Olipa mukava kun nähtiin tässä käytävässä”.

Niinpä, olipa mukava, että nähtiin tässä käytävässä – oliko se ainoa, joka Mirkulle jäi mieleen tapaamisestamme ja kuinka pitkäksi aikaa sekään, mutta onko sillä väliä? Ei minulle ainakaan, minulle oli väliä ne tunteen liikahdukset, ilot, haikeudet, naurut, jotka Mirkun kanssa sain nähdä – ne hetket olivat hänelle totta juuri sillä hetkellä totta ja se riittää minulle.

Autolle kävellessäni mietin Mirkkua ja pohdin, minkälainen hän onkaan mahtanut olla silloin, kun muisti ei ole tehnyt tepposiaan. Varmasti samanlainen positiivinen ja herkästi naurava kuin nytkin. Kun tulin kotiin kaivoin kirjahyllystäni Eeva Kilven kirjan ”Unta vain” ja sieltä yhden mielikappleeni (kirja kertoo kiehtovaa tarinaa 78-vuotiaasta naisesta):

”Vanhan naisen silmän rei`istä katsoo maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö. Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene. Niillä tähyillään vielä vanuudenkin takaa yhtä nuorena ja samana, vaikka kukaan ei sitä enää tietäisikään. Se on vanhuuden oma salaisuus.”