Olin muutama viikko sitten vanhusasiakastamme tapaamassa helsinkiläisessä sairaalassa. Hän oli siellä muutaman viikon hoitojaksolla hänelle täysin uudessa sairaalaympäristössä, jossa henkilökuntakin on vierasta. Tämänkin ajan kävin hänen luonaan siellä säännöllisesti piristämässä muistisairaan sairaala-arkea tutuilla kasvoilla ja jutteluilla kiitos tyttären, joka tämän säännöllisen palvelun on isälleen tilannut.

Istuimme eräänä päivänä osaston aulassa juttelemassa ja muistelemassa. Aulassa istui pyörätuolissaan yksin myös eräs vanha rouva, täysin ajatuksiinsa ja omaan maailmaansa vaipuneena. Samalla osaston ovi kävi ja tämän rouvan aviomies, vanha herra keppiin tukeutuen käveli hitaasti osastolle. Miehen ryppyisille kasvoille syttyi hymy, kun huomasi vaimonsa aulassa. Meni vaimon luokse, tervehti halaamalla ja antoi kaksi Runebergin torttua vaimolle ja rupatteli, että josko kahvit saataisiin nautittua yhdessä.

Vaimo ei tunnistanut miestään, katseli hämmentyneenä ja vaipui taas omiin ajatuksiinsa. Mietin mielessäni, että kyllä muistisairaus on julma tauti. Mies riisui takkiaan ja jutusteli niitä näitä. Samassa hoitaja saapuu pariskunnan luokse. Hoitaja sanoo reippaasti, että onpa kiva että nähtiin, kun juuri lääkäri kertoi heille, että rouva kotiutetaan huomenna. Vanha herra häkeltyi ja kysyi ”Kotiutetaan huomenna?” Hoitaja tähän reippaasti, että juu näin tehdään ja mihinkäs aikaan tilataan hänelle taksi, hetikö aamusta. Miesparka häkeltyi, yritti sanoa, että eihän rouva pysty kävelemään ja eiväthän he pärjää kotona. Vaimo ei itse ymmärtänyt puhetta lainkaan. Hoitaja jatkoi reippaasti, että voidaan ottaa sitten vaikka lounaan jälkeen, niin saa ruuan vielä osastolla, ja muistutti että hän tilaa klo 12.30 taksin ja kehotti miestä olemaan kotona maksamassa taksin. Hoitaja lähti siitä sitten saman tien ja jätti miehen yksin.

Näin, että miehen ajatukset vilisivät lujaa huomisessa, katse oli ahdistunut. Rouva ei vieläkään tunnistanut miestään, katseli pyörätuolissaan ikkunasta ulos. Mies alkoi pukea takkia päälleen ja mutisi, että hänen pitää mennä kauppaan ja valmistelemaan kotiin tuloa ja että ”miten he siellä pärjää.” Hän hyvästeli vaimonsa ja köpötteli kepin kanssa ulos. Runebergin tortut jäivät pöydälle.

Minä olin häkeltynyt. Yritin samalla virkistää omaa muistisairasta vanhustani siinä, jutella ja kuunnella, ja ajatus oli tässä sivukorvalla kuullussa tilanteessa. En voinut jättää vanhustani yksin siinä tilanteessa ja mennä miehen perään. Tai ehkä olisin voinut sen verran, sillä siitä lähtien olen miettinyt tätä vanhaa pariskuntaa paljon: mitä olisin voinut tehdä auttaakseni heitä, miksi en mennyt tilanteeseen auttamaan, miten he pärjäävät nyt?

Näen työssäni niin paljon erilaisia vanhuskohtaloita, sivullisena seuraajana. Kuinka on mahdollista, että kaksi heikkokuntoista voidaan laittaa näin toimimaan yksin, ilman apua? Ilman kyselyä, että miten te pärjäätte kotona? Tai ehdotusta, että sosiaaliviranomaiset tulevat myös ja katsotaan kiireisesti, että mitä tehdään kotiutuksen ja avun kanssa. Hoitajahan teki vain oman työnsä kiireessä, mutta joku tässä yhteiskunnassa mättää, kun vanhat joutuvat heitteille. Näiden tilanteiden jälkeen en ihmettele yhtään uutisointia, kuinka vanhus tappoi puolisonsa ja itsensä. Tuo tilannehan on häkki, josta ei pääse pois. Oma kunto ja taidot eivät enää riitä asioiden hoitamiseen ja vaatimiseen, saati sitten muistisairaan ja liikuntakyvyttömän hoitamiseen.

Tätä tapahtuu kaikkialla, valitettavasti. Oma vanhussukulaiseni kotiutettiin pienellä paikkakunnalla vajaan kahden viikon sairaalajaksolta aivoinfarktin jälkeen siten, että taksi tilattiin, ja kukaan ei sairaalassa kysynyt, että pärjäätkö yksin, onko sinulla kotona ruokaa, käykö kukaan puolestasi apteekissa ja kaupassa? Hänellä ei käy kotihoitoa auttamassa. Onneksi tytär pääsi illalla auttamaan. Miten ne, joilla ei ole lapsia tai lapset ja omaiset asuvat kaukana?

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin 27.2.2018 että Suomi tarvitsee vanhusasiavaltuutetun hoitamaan pirstaloitunutta vanhuspolitiikkaa ja -hoivaa. Kannatan. Mutta ennen kaikkea se tarvitsee uudenlaista johtajuutta alalle, asennetta ja halua toimia paremmin, byrokratian kitkemistä ja tietenkin kaikille vanhusten kanssa tekeville maalaisjärjen, sydämen ja kysymyksen ”Miten sinä voit, kuinka voin auttaa?”

Tämä herätyksenä myös itselleni, jatkossa en päästä sivullisenakaan tilannetta karkaamaan käsistäni.

Haluatko sinä vanheta tällaisessa yhteiskunnassa? Minä en, pelottaa ajatuskin.

Terveisin,
Mirka

Vastaa